Maastapoistamiset ovat lisääntyneet voimakkaasti – mistä kehityksessä on kyse?

Maastapoistamisten eli karkottamisten ja käännyttämisten määrä on viime vuosina ollut selvässä kasvussa. Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan kehityksen taustalla olevia syitä ja maastapoistamisiin liittyvän viranomaistyön peruslähtökohtia.

Maastapoistamisissa on kyse poikkeuksellisen merkityksellisestä ja vaativasta viranomaistehtävästä, jossa yhteiskunnan etu, vallitseva oikeustila, kansalaismielipide ja yksilön omat toiveet voivat osoittaa eri suuntiin.

Vaikka aihepiiri jakaa mielipiteitä voimakkaasti, maastapoistamisten perussäännöt lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä ovat kuitenkin varsin selkeät ja pitkäikäiset. Vaikka lainsäädännön ja oikeuskäytännön tarkka sisältö, viranomaisresurssien kohdentamisen painopisteet ja yhteistyöolosuhteet keskeisten paluuvaltioiden kanssa muuttuvat ajassa, maastapoistamisten kohtalaisen pysyviä perusoletuksia on viisi:

1. Jos oleskeluoikeutta Suomeen ei ole, maasta on poistuttava joko omaan kansalaisuusvaltioon tai muuhun maahan, jossa voi turvallisesti ja laillisesti oleskella.
2. Henkilön oletetaan palaavan itsenäisesti ja omakustanteisesti. Joissakin tilanteissa avustus on mahdollinen. Viimesijaisesti viranomainen poistaa henkilön maasta.
3. Valtioiden oletetaan kunnioittavan kansainvälistä oikeutta ja ottavan omat kansalaisensa vastaan, vaikka nämä eivät itse tahtoisi palata.
4. Tehdessään maastapoistamispäätöstä viranomaisen on aina käytettävä kokonaisharkintaa. Yhteiskunnan intressi poistaa henkilö maasta on suurin, jos tämä on syyllistynyt vakaviin rikoksiin tai voi vaarantaa kansallista turvallisuutta.
5. Ketään ei saa poistaa maahan, jossa häntä uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Palautuskieltoa ei kuitenkaan ole tarkoitettu tulkittavaksi laveasti, vaan tarkoituksena on estää kaikkein perustavanlaatuisimpien ihmisoikeuksien välitön ja konkreettinen loukkaaminen paluun seurauksena.

Osa näistä peruslähtökohdista ei käytännössä ole helposti toteutettavissa, esimerkiksi jos valtiot eivät ole halukkaita vastaanottamaan omia palautettavia kansalaisiaan. Viime vuosien kansalliset ja EU-lainsäädäntömuutokset ovat tuomassa listan jatkoksi uutta pääsääntöä: maastapoistamispäätöksillä ja maahantulokielloilla on yhä keskeisempi rooli sisäisen ja varsinkin kansallisen turvallisuuden ylläpidossa paitsi Suomessa, myös koko EU-alueella.

Mitkä tekijät selittävät maastapoistamispäätösten kasvua?

Maastapoistamisten määrän kasvua selittää erityisesti kaksi vaikutusmekanismia: maahanmuuton tiukentuneet säännöt ja tehostunut valvonta.

Ensinnäkin oleskelulupien myöntämistä ohjaava lainsäädäntö on kiristynyt. Tämän vuoksi kielteisiä päätöksiä tehdään enemmän. Niihin liittyen tehdään myös enemmän maastapoistamispäätöksiä, jos hakija oleskelee Suomessa, eikä ole mitään perustetta, jolla oleskeluoikeus voitaisiin myöntää. Kielteisen oleskelulupapäätöksen kiinteä yhteys maastapoistamiseen liittyy siihen, että näin on haluttu ehkäistä tilannetta, jossa maahan syntyisi suuri väestöryhmä ilman laillista oikeutta täällä asumiseen tai työntekoon.

Maahanmuuton lainsäädäntö on kiristynyt nopeasti, ja samalla oleskelulupajärjestelmän joustavuus ja viranomaisten harkintavara mukautua erilaisiin yksilöllisiin elämäntilanteisiin ovat kaventuneet. Viranomaisen on kuitenkin noudatettava tarkoin lakia, vaikka se tuntuisi hakijoista heidän omaan tilanteeseensa nähden kohtuuttomalta.

Kielteinen lupapäätös ja siihen liittyvä maastapoistaminen eivät tarkoita sitä, että henkilön toimintaan liittyisi välttämättä jotakin moitittavaa. Luvan myöntämättä jättäminen tai peruuttaminen ei myöskään tarkoita, että ihmisellä ei olisi inhimillisesti tai yhteiskunnallisesti ymmärrettäviä syitä jäädä Suomeen. Viranomainen ei tätä kiistä tai arvioi, vaan ainoastaan sitä, täyttyvätkö hakijan esiin tuomien seikkojen kautta minkään laissa säädetyn oleskeluluvan myöntämisen tai voimassa pysymisen edellytykset.

Toinen maastapoistamisten kasvua selittävä tekijä on valvonnan tehostaminen varsinkin automaation avulla, Maahanmuuttoviraston sisäisten prosessien uudistaminen sekä poliisin tekemien rikosperusteisten karkotusesitysten kasvu. Nämä ovat tuoneet aiempaa enemmän tapauksia maastapoistamisharkinnan piiriin. Tehostuneen valvonnan myötä tulee esiin tapauksia, joissa myös vanhan sääntelyn aikaan oltaisiin peruutettu oleskelulupa tai lakkautettu suojeluasema, mutta joita aiemmilla valvontakeinoilla ei tullut ilmi yhtä paljon kuin nyt. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi, jos kansainvälisen opiskelijan opinnot eivät etene tai kotimaastaan vainoa paennut viettää siellä aikaa muutoin kuin pakottavasta syystä ja lyhytaikaisesti.

Maahanmuuttovirasto on kehittänyt siis monella tapaa maastapoistamispäätösten tekoa ja teki viime vuonna käännyttämiseen johtaneita päätöksiä yhteensä 3 128 (2024: 2 884). Karkottamiseen johtaneita maastapoistamispäätöksiä virasto teki viime vuonna puolestaan 2 774 (2024: 1 965), mikä on 41 % enemmän kuin vuotta aiemmin. Poliisin vastuulla on näiden päätösten täytäntöönpano. Kun Maahanmuuttovirasto on tehnyt maastapoistamispäätöksen, niin poliisi voi poistaa henkilön maasta.

Maahanmuuttoviraston päätökset maasta poistamisesta 2022–2026

Rikosperusteisten tai kansallisen turvallisuuden vaarantumiseen liittyvien karkotusesitysten käsittely ovat prioriteetti Maahanmuuttovirastossa

Tilastojen perusteella suurin osa maastapoistamispäätöksistä liittyy kielteisiin oleskelulupapäätöksiin tai oleskeluluvan peruuttamiseen sen vuoksi, että luvan edellytykset eivät enää täyty. Rikosperusteisten karkottamisten osuus on 6 %:n luokkaa.

Vaikka rikosperusteisten karkottamisten määrällinen osuus kaikista maastapoistamisista on suhteellisen maltillinen, niiden vaikutus sisäiseen turvallisuuteen ja maahanmuuttojärjestelmän yhteiskunnalliseen hyväksyttävyyteen on merkittävä. Siksi rikosperusteisiin karkottamisiin liittyvät menettelyt ja niiden kehittäminen on Maahanmuuttovirastossa priorisoitu hyvin tuloksin. Kehitystyö jatkuu tiiviissä yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa.

Jos rikoksiin syyllistyneen henkilön taustalupana on esimerkiksi työ- tai opiskeluperusteinen oleskelulupa, maastapoistamiseen liittyvät menettelyt ovat tyypillisesti suoraviivaisempia kuin kansainvälistä suojelua saaneiden kohdalla. Henkilön suojelutarvetta ei tyypillisesti ole tarvetta arvioida ja maastapoistettavien henkilöiden takaisinottoa koskeva yhteistyö kansalaisuusvaltioiden kanssa on usein ongelmatonta.

Viranomaisharkinnan osalta vaativimmat tilanteet liittyvät siihen, että kansainvälistä suojelua saavan henkilön suojeluasema lakkautetaan ja tämä poistetaan maasta. Tähän kategoriaan sisältyvät myös yleistä oikeustajua eniten haastavat tilanteet, joissa viranomainen joutuu vastaamaan kysymykseen siitä, miten suojelua itse saaneen henkilön sallitaan aiheuttavan vaaraa suojelua tarjonneen yhteisön jäsenille, ja miten tilanteeseen voidaan puuttua.

Kansainvälistä suojelua saaneen suojeluaseman poistamista ohjaava sääntely on kansallisten kiristysten ja EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksen eli paktin voimaantulon jälkeen sanoitukseltaan varsin ehdotonta. Suojeluasema on poistettava aina, kun sille ei enää ole edellytyksiä. Edellytysten katsotaan lähtökohtaisesti puuttuvan, jos suojelua saanut vaarantaa oleskeluvaltionsa turvallisuutta tai on syyllistynyt vakaviin rikoksiin.

Vaikka sääntelyn peruslogiikka on luonteeltaan tiukka ja yhteiskunnan etua painottava, kenenkään karkottaminen ei Suomessa ole sallittua ilman kokonaisharkintaa. Tästä on nimenomaisesti säädetty laissa. Harkinnassa pakollisesti huomioitavia seikkoja ovat esimerkiksi lapsen etu ja perhe-elämän suoja, maassa oleskelun pituus ja tarkoitus, myönnetyn oleskeluluvan luonne, siteet Suomeen ja omaan kansalaisuusvaltioon, syyllistyttyjen rikosten vakavuus sekä yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle aiheutuva vaara.

Näiden tekijöiden välillä tehdään punnintaa. Harkintatyössä ne eivät kuitenkaan ole mekaanisessa tai samanarvoisessa suhteessa keskenään. Jos esimerkiksi rikokset ovat törkeitä, Suomeen syntyneillä siteillä on Maahanmuuttoviraston soveltamiskäytännössä vähäinen painoarvo suhteessa yhteiskunnalle aiheutuvaan uhkaan.

Tilastojen valossa Maahanmuuttovirasto tekee maastapoistamispäätöksen suurimpaan osaan poliisin tai suojelupoliisin tekemistä rikos- tai turvallisuusuhkaperusteisista karkotusesityksistä. Kyse ei kuitenkaan ole muodollisuudesta, vaan päätösviranomaisena Maahanmuuttoviraston on tehtävä aito ja itsenäinen harkinta kuulemisineen.

Se miten törkeitä rikosten on eri olosuhteissa ja hakijoiden tilanteissa oltava, ja miten kauan niistä on voinut kulua aikaa, jotta ne voivat johtaa karkottamiseen, tulee viime kädessä määrittymään valitusasteiden oikeuskäytännössä, kun soveltamiskäytäntöä tuoreesta lainsäädännöstä saadaan enemmän.

Maastapoistamisen yhteydessä määrätään lähtökohtaisesti maahantulokielto. Lainsäädäntö on muuttunut myös tältä osin, ja maahantulokielto voidaan vakavissa tilanteissa määrätä jopa 15 vuoden mittaisena tai toistaiseksi voimassa olevana. Karkottamisten toteuttaminen tulee Suomessa myös nopeutumaan, sillä päätöksestä valittaminen ei lakimuutosten jälkeen enää automaattisesti estä sen toimeenpanoa.

Monet uusista säännöksistä ovat olleet voimassa vasta joitakin viikkoja. Karkottamisten toimeenpano erityisesti vakavien rikosten osalta tulee tulevaisuudessa tehostumaan tiiviissä viranomaisyhteistyössä, kun uuden lainsäädännön mukaiset prosessit ovat täysimääräisesti käytössä.

Palautuskielto on ehdoton, mutta sen käyttöala on käytännössä kapea

Palautuskielto määrää, että ketään ei saa palauttaa alueelle, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus, vaino tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Kielto on ehdoton, ja se koskee myös vakavaa turvallisuusuhkaa aiheuttavia tai vakaviin rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä. Kiellon tehostukseksi se löytyy moninkertaisena niin perustuslaista, ulkomaalaislaista kuin Suomea velvoittavasta Euroopan ihmisoikeussopimuksestakin.

Käytännössä palautuskielto tulee kuitenkin sovellettavaksi harvoin suhteessa maastapoistamisten tai rikosperusteisten karkottamisten kokonaismäärään. Palautuskiellon arvioinnissa ei ole esimerkiksi kyse siitä, etteikö palaamisella saisi olla erittäin merkittäviäkin kielteisiä vaikutuksia palaajan elämään, vaan sillä turvataan kaikkein perustavanlaatuisimpien henkeen, terveyteen ja ihmisarvoon liittyvien oikeuksien loukkaamattomuutta.

Oikeudellisesti palautuskiellossa ei ole kyse paluuvaltion elinolojen, lainsäädännön tai hallinnon yleisestä ankaruudesta, vaan kyse on palaamisen suorista ja välittömistä seurauksista henkilölle itselleen hänen henkilökohtaisessa tilanteessaan. Myöskään levottomuudet, väkivaltaisuudet tai heikko humanitäärinen tilanne eivät yleisellä tasolla ole soveltuneet palautuskiellon perusteiksi. Jos henkilöllä ei ole konkreettista yksilöllistä riskiä joutua ihmisarvoa loukkaavan kohteeksi (tällainen voi olla myös muutoin vakaassa valtiossa), palautuskielto edellyttää käytännössä sitä, että paluuvaltiossa on kauttaaltaan äärimmäisen korkea mielivaltaisen väkivallan taso tai niin heikot olosuhteet, että palaajan voidaan omista elämänvalinnoistaan riippumatta olettaa joutuvan äärimmäiseen puutteeseen elämän perustarpeissa.

Palautuskiellon loukkaamattomuus on viime kädessä aina viranomaisten vastuulla, ja tämän vastuun painavuuden viranomaiset kyllä tunnistavat. Kyse on myös Suomea sitovien ehdottomien kansainvälisten sopimusvelvoitteiden noudattamisesta maailmassa, jossa olemme itse puolustaneet sääntöpohjaisuuden merkitystä. Palautuskiellon osoittaminen ei kuitenkaan ole pelkästään viranomaisen vastuulla oleva asia, vaan maastapoistamisharkinnan kohteena olevan henkilön tulee itse pystyä uskottavasti perustelemaan se, miksi palautuksen yhteydessä häntä uhkaisi ihmisarvoa loukkaava kohtelu ja osallistua asiaa koskeviin selvityksiin.

Toistaiseksi Suomi on onnistunut palautuskiellon noudattamisessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi vuonna 2019 Suomelle langettavan tuomion palautuskiellon rikkomisesta, mutta se kumottiin 2021, kun oli käynyt ilmi, että kyse oli ollut tahallisesta petoksesta ja valekuolleesta henkilöstä.